Äänestämättömyys itsessään ei myöskään ole ratkaisu

Tässä taktista äänestämistä kritisoivan sarjan toiseksi viimeisessä osassa käsitellään lyhyesti sitä, kuinka äänestämättömyys yksinään ei ole sen merkittävämpää kuin äänestäminenkään.

Olen käsitellyt ”vaihtoehtojen” äänestämistä, äänestämistä rasismin vastaisena toimena ja äänestämättömyyttä välinpitämättömyytenä. Mutta mitäs äänestämättömyydestä harkittuna taktiikkana? Tarjoanko sitä todella ratkaisuna näihin ongelmiin?

No, en. En oikeastaan.

Populismin umpikuja

Vasemmistoliitto on saamassa ensimmäisen vaalivoittonsa 20 vuoteen, joskin pienen sellaisen. Voitto saa Vasemmistoliiton kannattajat entistäkin varmemmiksi parlamentaarisen strategian toimivuudesta. Varmuutta lisää entisestään Vasemmistoliiton veljespuolueiden menestys - Kreikan Syriza kohosi maan suurimmaksi puolueeksi helmikuussa, ja Espanjan Podemos on välillä kurkotellut kärkipaikkoja mielipidemittauksissa jotka ennakoivat suosiota ensi joulukuun parlamenttivaaleissa. 

Syriza ja Podemos ovat molemmat populistisia puolueita monessakin mielessä, ja Suomen puoluevasemmistossa on varmasti kiinnostusta samojen reseptien kokeilemiseen täällä. Yksi Podemoksen päästrategeista, Íñigo Errejón, on entinen Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen oppilas, ja näiden kirjoittajien teoriat populismista ovat vaikuttaneet siihen millaiseksi puolueeksi Podemos on rakennettu. Syrizalle ja Podemokselle populismi ei ole kirosana.

Kaikkien muutosliikkeiden on varmasti kyettävä puhuttelemaan laajoja ihmisjoukkoja, eikä populismissa tässä merkityksessä ole mitään vikaa. Populismilla on kuitenkin muitakin merkityksiä, kuten demagogia, yksinkertaistaminen ja sellaisten ratkaisujen tarjoaminen, jotka eivät oikeasti sellaisia ole. Jatkossa käytän populismi-sanaa näissä jälkimmäisissä merkityksissä, ja Syrizan voitossa oli aimo annos myös tällaista populismia. Syriza nimittäin lupasi, että eurossa pysytään, ja ettei Troikan laina-ohjelman ehtoja noudateta. Kaksi lupausta, jotka olivat hyvin odotettavasti toisensa poissulkevia.

YLE: "Äänestäminen on moraalitonta" – tutkijan toivonkipinä hiipui

Vielä edellisissä eduskuntavaaleissa poliittisen historian tutkija, tietokirjailija Timo J. Tuikka kävi äänestämässä. Viime vuodet hän on kirjoittanut kirjaa demokratiasta ja ryhtynyt äänestyslakkoon. Miksi usko äänestämiseen kuoli?

Suomalaisten hiipuva äänestysinto on ollut viime vaalien kestohuoli. Kun 1960-1970-luvuilla eduskuntavaalien äänestysaktiivisuus huiteli parhaimmillaan 85 prosentissa, niin nykyään äänestysprosentti on hädin tuskin 70.

Kekkosen konsteista väitellyt poliittisen historian tutkija ja tietokirjailija Timo J. Tuikka ei ihmettele kansalaisten vähäistä äänestysintoa. Hän on jo pitkään kritisoinut sitä, kuinka huono kuluttajansuoja äänestäjällä on: äänestäjä ei tiedä, millaista politiikkaa hänen äänensä päätyy kannattamaan.

Edustuksellisuus ei ole aitoa demokratiaа

Vaikuttaminen Suomessa keskittyy edustajien valitsemisen ympärille. Demokratialla ei kuitenkaan alunperin ole ollut mitään tekemistä edustuksellisuuden kanssa, vaan alkuperäinen demokratia on suoraa demokratiaa. Päätöksenteon täytyy tapahtua tasolla, jossa niiden tekemiseen voi osallistua jokainen, jota päätökset koskevat. Suorassa demokratiassa kaikki asianosaiset voivat osallistua päätöksentekoon esimerkiksi yleiskokousten avulla.

Edustuksellisuudessa on monia ongelmia. Äänestäjä voi vain toivoa edustajan ajavan niitä asioita, joita tämä on vaalilupauksissaan  luvannut ajavansa. Äänestäjä antaa edustajalle ”avoimen mandaatin”, eli avoimen valtakirjan. Avoimella valtakirjalla edustaja voi kuitenkin  tehdä millaisia päätöksiä tahansa, ja päätyy näin lopulta edustamaan vain itseään tai korkeintaan ryhmänsä linjaa.

HS: Kari Rajamäki päätti eduskuntauransa matalamieliseen temppuun

"Ratkaisuni ajankohta toivottavasti helpottaa ja lisää uskottavuutta myös vahvasti esittämieni tavoitteiden ajamisessa ilman, että ne kytketään tulevien eduskuntavaalien kehykseen."

Näin lausui demareiden kansanedustaja Kari Rajamäki tammikuussa, kun hän kertoi, ettei enää asetu ehdolle tulevissa eduskuntavaaleissa.

Varkaudesta kotoisin oleva Rajamäki on palvellut kansaa vuodesta 1983 asti ja on ymmärrettävää, että hän 66 vuoden iässä jättää politiikan.

Hänen lausuntonsa synnytti ehkä odotuksen, että Rajamäki saattaisi tehdä vielä jotain sellaista, mikä muistetaan poikkeuksellisen suoraselkäisenä. Sellaista, mihin vaaleihin valmistautuva poliitikko ei kenties uskaltautuisi.

Maanantaina saatiin sitten nähdä, millaisia Rajamäellä oli mielessään. Hän päätti huipentaa kansanedustajanuransa siihen, että epäsi kunnolliset terveyskeskuspalvelut Suomessa kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta ihmisiltä: maahan paperittomina tulleilta lapsilta ja raskaana olevilta naisilta.

Rajamäki onnistui lykkäämään lain hyväksymistä niin, ettei se ehdi valmistua ennen eduskuntakauden päättymistä. Lain valmistellut puoluetoveri ja ministeri Susanna Huovinen syytti Rajamäkeä prosessikikkailusta, joka kohdistui hyvin haavoittuvassa asemassa olevaan ihmisryhmään.

Siinä oli jotain erityisen matalamielistä.

”Radikaalin” parlamentarismin sudenkuopat

Tämän sarjan ensimmäisessä osassa käsittelin ajatusta vasemmiston äänestämisestä välttämättömänä pahana, jolla vältetään totaalinen porvarihallitus. Tässä toisessa osassa keskitytään ns. ”radikaalien” vaihtoehtojen äänestämiseen.

Usko vasemmistoon (erityisesti demareihin) minkäänlaisena todellisena vaihtoehtona on ollut laskussa jo jonkin aikaa. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti muutu kokonaisvaltaiseksi parlamentarismin ja äänestämisen torjumiseksi ulkoparlamentaarisen toiminnan hyväksi. Äänestäminen on edelleen yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusoletus, mutta nyt ihmiset haluavat kasvavissa määrin positiivisempia vaihtoehtoja pienemmän pahan sijasta. Usein tällä tarkoitetaan käytännössä jonkun pienemmän, ei eduskunnassa istuvan puolueen äänestämistä. Monet pitävät myös edelleen vihreitä tai vasemmistoa tällaisena vaihtoehtona.

Nenän pitelemistä ja ''vaihtoehtojen'' äänestämistä

Britannian suurin ”vaihtoehto” saa mitä tilaa.     

 

Sitä mukaan kun vuoden 2015 eduskuntavaalit lähestyvät media tulee keskittymään kasvavissa määrin siihen, ketä meidän tulisi äänestää. Sen sijaan, että puhuisimme tässä yleisesti edustuksellisen demokratian ongelmista ja rajoituksista (joita on monia) tämä sarja keskittyy tarkastelemaan ns. “taktisen äänestämisen” strategian ongelmia ja kumoamaan sen oletuksia antivaalinäkökulmasta.

Sata vuotta parlamentarismia Suomessa - jo riittää!

Antti Rautiainen
Julkaistu alunperin Antti Rautiaisen livejournalissa vuonna 2008.

Parlamentarismin olennainen ongelma ei ole kierot poliitikot, ei manipuloitavissa oleva äänestäjäkunta eikä muutosprosessin etananvauhti. Keskeisin ongelma ei myöskään ole pintajulkisuus, siltarumpupolitiikka, lehmänkaupat eikä puoluekuri. Parlamentarismia ei paranna poliitikkojen moraalin kohennus eikä äänestäjäkunnan valistaminen. Parlamentarismin keskeisin ongelma on se, että se on yksinkertaisesti väärin.