tekstin käyttöön luovuttanut erikoisagentti Rolf Nadir
Alkuperäinen kirjoitus CrimethInc. Ex-Workers -kollektiivin sivustolta http://crimethinc.com/texts/harbinger/beyonddemocracy.php
Nykymaailmaa hallitsee “demokratia”. Kommunismi on kaatunut, kolmannen maailman köyhissä maissa järjestetään yhä enemmän vaaleja, kuten televisiosta näemme, ja maailman johtajat suunnittelevat tapaamisissaan paljon puhuttua ”globaalia yhteisöä”. Miksi sitten kaikki eivät vihdoinkin ole onnellisia? Ja miksi monissa demokraattisissa valtioissa vain alle puolet äänioikeutetuista käyttää äänioikeuttaan?
Voisiko se johtua siitä, että ”demokratia” – jokaisen vallankumouksen ja vastarinnan pitkäaikainen tunnussana – ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi demokraattista? Mikä voisi olla demokraattisempaa?
Jokaisesta voi tulla isona presidentti
Ei voi. Presidentillä on hierarkkinen valta-asema, samaan tapaan kuin miljonäärillä: yhtä presidenttiä kohti on miljoonia ihmisiä, joilla on vähemmän valtaa kuin hänellä. Miljonääreillä ja presidenteillä on muutakin yhteistä: Ei ole sattumaa, että heillä on tapana olla tekemisissä keskenään, sillä he tulevat samoista etuoikeutettujen ihmisten piireistä, joihin tavallisella kansalla ei ole asiaa. Myöskään talous ei ole demokraattista, sillä valtion varat jaetaan käsittämättömän epäoikeudenmukaisiin osiin – ja todellakin varoja pitäisi olla tullakseen presidentiksi, tai ainakin pääsy sellaisiin.
Vaikka pitäisikin paikkansa että jokaisesta voi tulla presidentti, se ei auttaisi miljoonia niitä, joista ei sitä tulisi, sillä heidän pitäisi kuitenkin elää vallan varjossa. Tämä on edustuksellisen demokratian luontainen rakenteellinen ongelma, joka ilmenee niin paikallisella kuin ylimmälläkin tasolla. Esimerkiksi ammattipoliitikoista koostuva kaupunginvaltuusto voi tavata, keskustella kunnan asioista ja tehdä säädöksiä kaiken päivää ilman että he konsultoivat kaupungin asukkaita, joiden täytyy käydä töissä. Kun joku säädöksistä haittaa tai raivostuttaa asukkaita, heidän täytyy nähdä paljon vaivaa ja käyttää vapaa-aikansa asiasta taistelemiseen, ja sitten kun kaupunginvaltuusto seuraavan kerran kokoontuu, osoittautuu kaikki tämä taistelu hyödyttömäksi. Asukkaat voivat vaihtaa valtuuston äänestämällä sinne toisia ehdolla olevia poliitikkoja ja poliitikoiksi haluavia, mutta heidänkin etunsa ja voimansa – poliitikkojen luokka kokonaisuutena – on ristiriidassa asukkaiden kanssa. Eivätkä asukkaat helposti lähde edes tähän puolueuskollisuuden tms. uskomuksien takia.
Vaikka presidenttiä ei olisikaan, nykyinen ”demokratia” olisi silti kaikkea muuta kuin demokraattinen. Korruption, etuoikeuksien ja hierarkian lisäksi ylläpidetään järjestelmää, jonka väitetään toimivan enemmistöperiaatteella ja jossa vähemmistön oikeuksia väitetään suojeltavan keskinäisellä valvontajärjestelmällä – tällä hallintometodilla on omia luontaisia heikkouksia.
Enemmistön tyrannia
Jos joskus sattuisit olemaan mukana suureksi kasvaneessa vähemmistöryhmässä, jonka enemmistö äänestäisi että sinun on luovuttava jostain elintärkeästä kuten vedestä tai ilmasta, mukautuisitko päätökseen? Uskooko kukaan todella siihen, että jollain tietyllä ryhmällä on enemmän auktoriteettia kuin muilla vain siksi että heitä on enemmän? Hyväksymme enemmistöperiaatteen, koska emme usko että se uhkaa meitä – ja ne, joita se uhkaa, on jo hiljennetty ennen kuin voimme kuulla heidän varauksellisuudestaan.
Kukaan ”keskiverto kansalainen” ei pidä enemmistöperiaatetta uhkana, sillä jokainen ajattelee omaavansa valtaa ja enemmistön oikeamielistä ”moraalista auktoriteettia”. Jos näin ei ole käytännössä (henkilön ollessa ”normaali” tai ”maltillinen”) niin ainakin teoriassa, koska hänen ideansa ovat ”oikeita” (hän siis ajattelee että jokainen vakuuttuu hänen väitteidensä todenperäisyydestä vilpittömästi kuunnellessaan). Enemmistöperiaatedemokratia on aina nojannut vakaumukseen, että kaikki asiat ovat selkeitä ja jokainen saadaan huomaamaan että toiminnalle on ainoastaan yksi oikea suunta – ilman tätä uskomusta se ei merkitse juuri muuta kuin diktatuurista otetta laumasta. Mutta aina ei ole näin: vaikka ”asiat” voitaisiinkin esittää selkeästi ja tasa-arvoisesti kaikille – mikä on ilmeisen mahdotonta – joistakin asioista ei yksinkertaisesti voi olla samaa mieltä, sillä totuuksia on enemmän kuin yksi. Tarvitsemme demokratian, joka ottaa nämä tilanteet huomioon, ja jossa olemme vapaita roskaväen enemmistöperiaatteesta, etuoikeutetun luokan valta-asemasta…
“Laillisuusperiaate”
…ja keskinäisen valvontajärjestelmän antama suoja oikeusinstituutiollemme ei ole riittävä sen vakiinnuttamiseksi. ”Oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen lain periaate” on tänä päivänä niiden fetissi, joiden etuja se suojelee (esim. pörssivälittäjät ja vuokranantajat). Periaate ei suojele ketään kaaokselta tai epäoikeudenmukaisuudelta, vaan yksinkertaisesti se luo uuden erikoistumisalueen, jossa yhteisöjen valta luovutetaan kalliiden lakimiesten ja tärkeilevien tuomareiden toimivallan alle. Vähemmistöjen oikeudet ovat viimeinen asia, jota keskinäinen valvontajärjestelmä suojelee, koska valta on varattu niille, joilla on etuoikeuksia ja sen jälkeen vuorossa on sivistymätön enemmistö. Näissä olosuhteissa vähemmistö voi käyttää oikeusistuimia vain silloin, kun se onnistuu luomaan riittävästi painetta asioidensa ajamiseksi ja oikeuksiensa säilyttämiseksi rahallisen vaikutusvallan, juonikkaan retoriikan tms. avulla.
Yhteiskuntaan ei voi luoda oikeutta pelkällä lainsäädännöllä ja lakien toimeenpanolla; lait vain institutionalisoivat sen mikä on jo kunkin yhteiskunnan sääntönä. On aina suositeltavampaa noudattaa tervettä järkeä ja myötätuntoa kuin tiukkoja ja vanhanaikaisia laintauluja, mutta siellä missä laki on yksityisen eliitin vastuualuetta, nämä väkisinkin joutuvat ristiriitaan. Mitä todella tarvitaan, on yhteiskunnallinen järjestelmä, joka vaalii näitä ominaisuuksia jäsenissään ja palkitsee heidät niiden käytöstä. Sellaisen järjestelmän luomiseksi on päästävä eroon edustuksellisesta ”demokratiasta” ja siirryttävä osallistavaan demokratiaan.
Äänioikeus ei ole yhtä kuin “vapaus”
Vapaus ei ole tila – se on lähempänä tunnetta. Se ei ole yhtä kuin lippuvala, syy palvella kuuliaisesti tai normi jonka alle alistua; se on kokemus, joka pitää elää päivittäin tai se katoaa. Se ei ole vapautta, kun liput liehuvat ja pommit putoilevat ”tehden maailmaa turvalliseksi demokratian nimissä”, olivat ne liput minkä värisiä tahansa (vaikka sitten mustia!) – vapautta ei voi vangita ja siirtää johonkin tiettyyn yhteiskuntajärjestelmään tai filosofiseen oppiin, eikä missään nimessä panna täytäntöön ja ”antaa” toisille. Voi enintään toivoa että nuo toiset vapautuisivat niiltä tekijöiltä, jotka estävät heitä löytämästä vapautta itse. Vapaus näyttäytyy hauraina hetkinä: pienten lasten haavemaailmassa, ystävysten yhteistyössä retkeillessä, työläisissä, jotka eivät suostu noudattamaan liiton määräyksiä ja järjestävät oman lakkonsa ilman johtajia. Jos olemme todellisia vapaustaistelijoita, meidän täytyy luvata itsellemme, että etsimme ja vaalimme näitä hetkiä ja koetamme laajentaa niitä ennemmin kuin ajautua palvelemaan jotain puoluetta tai ideologiaa.
Todellista vapautta ei löydy äänestyslipusta. Vapaus ei ole vain valitsemista vaihtoehtojen väliltä, vaan aktiivista osallistumista vaihtoehtojen muokkaamiseen alusta lähtien ja niiden ympäristöjen luomista ja uudelleenluomista, missä vaihtoehdot sijaitsevat. Ilman tätä meillä ei ole mitään; meille annetaan samat vaihtoehdot samoissa tilanteissa yhä uudelleen ja uudelleen ja me teemme aina samat, ennakolta määrätyt ratkaisut. Konsepti on kättemme ulottumattomissa ja niin on myös itse valintaprosessi. Kukaan ei voi kuitenkaan edustaa meitä oman elämämme olosuhteissa – se meidän täytyy tehdä itse.
“Katso, äänestyskoppi – demokratiaa!”
Jos vapaus, jonka puolesta niin monet sukupolvet ovat taistelleet ja kuolleet, ilmentyy parhaiten äänestyskopissa olevassa ihmisessä, joka raapustaa ennakkoon annetun numeron äänestyslippuun ennen työhön palaamistaan ympäristössä, joka ei ole sen enempää hänen vallassaan kuin se oli tuntia aiemminkaan, niin emansipaatiota kannattavien esi-isiemme ja suffragetti-isoäitiemme perintö ei ole jättänyt meille muuta kuin lavastetun korvikkeen siitä todellisesta vapaudesta, jota he halusivat.
Todellista vapautta kuvaa paremmin muusikko, joka improvisoi kollegojensa kanssa. Nautinnollisessa, silmin nähden vaivattomassa yhteistyössä he luovat ääni- ja tunneympäristön, jossa he ovat. Samalla he ovat osa maailmaa, jota he muuttavat ja joka vuorostaan muuttaa heitä. Tämä malli voidaan siirtää jokaiseen vuorovaikutukseen, jolloin saadaan aikaan laadullisesti jotain aivan muuta kuin nykyjärjestelmä: harmonia ihmisten välisissä suhteissa ja toiminnassa, todellinen demokratia. Päästäkseen siihen on luovuttava äänestämisestä arkkityyppisenä vapauden ja osallistumisen ilmaisuna.
Edustuksellinen demokratia on ristiriitainen ilmaus
Kukaan ei voi edustaa valtaasi eikä etujasi puolestasi – sinulla on valtaa ainoastaan toimimalla ja ainoastaan sinä itse voit tietää mitkä etusi ovat olemalla mukana. Poliitikkojen ura perustuu väitteeseen että he edustavat muita, ikään kuin vapautta ja poliittista valtaa voisi pitää valtakirjalla. Heistä on väistämättä tullut pappissääty, joka vastaa teoistaan ainoastaan itselleen – kuten poliittinen luokka on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Äänestäminen on voimattomuutemme ilmaus: se on tunnustamista, että voimme lähestyä yhteiskuntamme varoja ja mahdollisuuksia ainoastaan pappissäädyn meditaation kautta. Antamalla heidän esivalmistella vaihtoehtomme luovutamme näille poliitikoille oikeutemme kontrolloida yhteisöjämme niin kuin jätämme teknologian tiedemiehille, terveysasiat lääkäreille, elinympäristön kaupunkisuunnittelijoille ja yksityisille kiinteistösuunnittelijoille. Päädymme elämään meille täysin vieraassa maailmassa vaikka meidän työvoimamme onkin sen rakentanut, sillä olemme käyttäytyneet kuin unissakävelijät, jotka johtajiemme ja spesialistiemme ylläpitämä monopoli on hypnotisoinut rajaamalla meiltä kaikki mahdollisuudet.
Todellisuudessa emme valitse ainoastaan presidenttiehdokkaiden, virvoitusjuomatuotemerkkien, kilpailevien aktivistiorganisaatioiden, televisio-ohjelmien, uutislehtien ja poliittisten ideologioiden välillä. Voimme tehdä itsenäisiä päätöksiämme myös yksilöinä ja yhteisöinä, tehdä omia herkullisia juomia, perustaa toimintaryhmiä, tehdä lehtiä ja viihdettä, voimme luoda omia yksilöllisiä lähestymistapoja elämään, jotka pitävät ainutlaatuiset perspektiivimme koskemattomina. Seuraavassa kerrotaan miten.
Mitä ovat demokratian demokraattiset vaihtoehdot?
Konsensus
Radikaali osallistava demokratia, joka tunnetaan myös nimellä konsensusdemokratia, on hyvin tunnettu ja sitä on harjoitettu ympäri maailmaa latinalaisen Amerikan alkuperäisväestön yhteisöistä postmoderneihin poliittisiin aktivistisoluihin (”suoran toiminnan ryhmät”) Euroopassa ja luomuviljelyosuuskuntiin Australiassa. Toisin kuin edustuksellinen demokratia konsensusdemokratia on suoraa demokratiaa: osallistujat ovat päätöksentekoprosessissa mukana päivittäin ja tiedon ja auktoriteetin hajauttamisen avulla heillä on oikea määräysvalta päivittäisestä elämästään. Päinvastoin kuin enemmistöperiaatedemokratia, konsensusdemokratia arvostaa tarpeita ja huolehtii jokaisesta yksilöstä tasa-arvoisesti: jos yksi yhteisön jäsen on tyytymätön päätökseen, jokaisella on velvollisuus löytää kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Konsensusdemokratia ei vaadi ketään hyväksymään sitä, että toiset saisivat päättää hänen elämästään, mutta se vaatii sen sijaan toisten ihmisten tarpeiden huomioon ottamista – mutta se, mitä tehokkuudessa menetetään, voitetaan kymmenkertaisesti sekä vapaudessa että hyvässä tahdossa. Konsensusdemokratia ei pyydä ihmisiä seuraamaan johtajaa tai asettumaan saman yhteisen asian taakse, sen tähtäin on ennemminkin sopeuttaa kaikki työskentelyyn vaikka se sallii yksilöille omat tavoitteet ja tavat asioiden tekemiseen.
Autonomia
Jotta suora demokratia olisi merkityksellistä, ihmisillä pitää olla valtaa lähiympäristöönsä ja elämänsä perusasioihin. Autonomian idea on se, että kukaan ei ole sinua itseäsi pätevämpi päättämään siitä, miten elät, kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta äänestää siitä, mitä teet omalla ajallasi ja kyvyilläsi tai siitä, miten se ympäristö jossa asut on rakennettu. Tätä ei pidä sekoittaa niin sanotun ”itsenäisyyden” kanssa – itse asiassa kukaan ei ole itsenäinen koska elämämme ovat riippuvaisia toisistaan (”länsimainen ihminen täyttää kaappinsa elintarvikkeilla ja kutsuu itseään omavaraiseksi”) – olemme vain kollektiivisessa harhassa itsenäisyyden myytin kanssa. ”Omavaraisuuden” ihannointi nykyisessä armottoman kilpailun yhteiskunnassa aiheuttaa hyökkäyksen niitä kohtaan, jotka eivät hyödynnä toisia ”huolehtiakseen itsestään”, ja toimii esteenä yhteisöjen rakentamiselle. Toisin kuin länsimainen harhakuva, autonomia on vapaata itsenäisyyttä niiden välillä, joiden kanssa konsensus jaetaan ja niiden, joiden kanssa käyttäydytään vapaasti (siis ei odoteta lupaa tai ohjeita keneltäkään), ja koko elämä perustuu yhteistyössä vakiinnutettuun itsehallintoon. Autonomia on byrokratian antiteesi. Autonomian mahdollistamiseksi jokainen porras yhteisössä, teknologiasta historiaan, täytyy järjestää siten, että kaikilla yhteisön jäsenillä on niihin pääsy – ja jotta autonomia toimisi, kaikkien täytyy myös käyttää niitä.
Autonomisen ryhmän perustaminen ei vaadi välttämättä minkään selkeän ohjelman vakiinnuttamista niin kauan kuin ryhmän jäsenille tarjotaan hyötyä toistensa mukana olosta. CrimethInc.-kollektiivi, dadaliike, menneisyyden ja nykyisyyden vallankumoukselliset käsityöpiirit (Revolutionary knitting circle) ovat kaikki esimerkkejä tästä. Ryhmien sisällä voi esiintyä ristiriitoja, kuten yksilötasolla usein on, mutta silti ne säilyttävät tarkoituksensa. Alistuminen yhden totuuden alle ei ole enää mahdollista.
Autonomisten ryhmien etuna on itsepuolustus niitä vastaan, jotka eivät usko yksilöiden itsehallinto-oikeuteen, autonomisten alueiden laajennus ja konsensus, kun yhteisellä voimalla sekä tuhotaan pakkoyhteiskuntarakenteita (mukaan lukien edustukselliset ”demokratiat”) että korvataan ne perusteellisemmin demokraattisilla rakenteilla. Jos esimerkiksi halutaan auttaa ihmisiä pääsemään eroon kilpailemisesta / autoritäärisestä suhteesta autoriippuvaisuuteen yhteistyöllä / autonomisilla kuljetusvälineillä, niin melua ja ilmansaasteita aiheuttavien moottoriteiden sulkeminen ja tuhoaminen eivät yksin riitä, vaan lisäksi on tarjottava ilmaisia kollektiivisia polkupyöriä ja yhteisöllisiä pyöränkorjauspisteitä.
Suora toiminta
Autonomia tarkoittaa suoraa toimintaa, sitä ettei odoteta lupaa ”vakiinnutetuilta kanavilta” vain hukkuakseen paperien sekaan ja loputtomiin neuvotteluihin. Vakiinnutetaan omat kanavat. Jos halutaan ruokkia nälkäiset suut, ei anneta rahaa byrokraattiselle hyväntekeväisyysjärjestölle, vaan etsitään lähin paikka missä ruokaa menee roskiin, kerätään se ja ruokitaan nälkäiset. Jos halutaan asuntoja joihin on varaa, ei jätetä ilmoitusta kaupungille – se vie vuosia, ihmisiä nukkuu ulkona joka yö – vaan vallataan hylättyjä rakennuksia ja jaetaan niitä, organisoidaan ryhmiä puolustamaan niitä silloin kun poissaolevan vuokraisännän korstot saapuvat paikalle. Jos halutaan että yhtiöillä on vähemmän valtaa, ei pyydetä heidän omistuksessaan olevia poliitikkoja asettamaan rajoja herroilleen, vaan etsitään tapoja tehdä yhteistyötä muiden kanssa tähtäimenä vallan saaminen pois yhtiöiltä. Ei osteta heidän tuotteitaan, ei työskennellä heille, sabotoidaan heidän mainostaulujaan ja rakennuksiaan, estetään heidän kokouksiaan alkamasta ja tuotelähetyksiään saapumasta. He käyttävät itse samanlaista taktiikkaa saadakseen valtansa ylettymään meihin – se vain näyttää lailliselta, koska he ovat ostaneet lait ja yhteiskunnalliset sanktiot. Älä odota lupaa tai järjestelyä joltain ulkopuoliselta auktoriteetilta, älä rukoile jotain ylempää voimaa järjestämään elämääsi puolestasi. Toimi.
Ylätasottomat yhteenliittymät
Itsenäiset autonomiset ryhmät voivat toimia yhteenliittymissä ilman että mikään niistä toimii auktoriteettina. Tämänkaltainen rakenne kuulostaa utopistiselta, mutta se voi itse asiassa olla hyvin käytännöllistä ja tehokasta. Sekä kansainvälinen posti että rautatieliikenne toimivat tällä hetkellä juuri näin. Vaikka nämä kaksi esimerkkiä ovat valtioiden sisällä erittäin hierarkkisia, ne molemmat toimivat yhteistyössä kuljettaen postia tai matkustajia maasta toiseen ilman ylimääräisen auktoriteetin puuttumista asiaan missään vaiheessa prosessia. Samaan tapaan yksilöiden, jotka eivät ole asioista riittävän samaa mieltä voidakseen työskennellä yhden kollektiivin sisällä, tulisi silti nähdä kuinka tärkeää rinnakkaiselo toisten ryhmien kanssa on. Idean toimimiseksi pitkällä tähtäimellä seuraaviin sukupolviin täytyy tietysti juurruttaa sellaisia arvoja kuin yhteistyö, harkinta- ja sietokyky, mutta sitähän tässä juuri esitetään.
Miten ratkaista erimielisyyksiä ottamatta yhteyttä “auktoriteetteihin”
Jokaisen yksilön parhaan ja oikean tahdon mukaisessa yhteiskunnallisessa järjestyksessä yhteisön ulkopuolelle sulkemisen tulisi olla tarpeeksi suuri uhka estämään väkivalta ja tuhoisa käytös. Tämä on paljon humanitaarisempi lähestymistapa kuin autoritaariset keinot, kuten vankilat ja teloitukset, jotka korruptoivat tuomareita samassa määrin kuin katkeroittavat rikollisia. Ne, jotka eivät halua sopeutua mihinkään yhteisöön sekä torjuvat heille annetun avun ja anteliaisuuden, voivat joutua torjutuiksi ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, mutta se on silti parempi vaihtoehto kuin joutua eristyksiin psykiatriselle osastolle tai kuolemanselliin – vaihtoehtoja, jotka nykyään tuollaisesta käytöksestä seuraavat. Väkivaltaa tulisi käyttää ainoastaan silloin kun yhteisöä puolustetaan, ei omahyväisestä jälkijumalallisesta oikeutuksesta, niin kuin nykyisessä epäoikeudenmukaisessa järjestelmässämme. Tämä pätee myös autonomisten ja konsensusryhmien toimiin ”ulkomaailman” kanssa, joka ei vielä noudata yhteistyön ja sietokyvyn arvoja.
Vakavia erimielisyyksiä yhteisöjen sisällä voidaan monissa tapauksissa ratkaista ryhmien uudelleenorganisoinnilla tai jakamalla ne. Usein yksilöt, jotka eivät tule toimeen keskenään jossain tietyssä asetelmassa, saavat paljon enemmän aikaan toimimalla toisessa tai rinnakkaisten yhteisöjen jäseninä. Jos konsensusta ei synny ryhmän sisällä, ryhmän täytyy jakautua pienempiin osiin, jossa konsensus syntyy sisäisesti – tämä voi olla hankalaa ja turhauttavaa, mutta on ratkaisuna parempi kuin se, että ryhmää koskevat päätökset tehdään jatkuvasti niiden toimesta joilla on eniten valtaa ja häikäilemättömyyttä. Kaikilla itsenäisillä yhteisöillä tulee kuitenkin olemaan halu elää rauhassa rinnakkain ja jollakin tavalla heidän täytyy neuvotella saavuttaakseen tavoitteensa…
Eläminen ilman lupaa
…on tietysti kaikkein hankalin kohta. Mutta nyt ei puhutakaan ainoastaan uudesta yhteiskuntajärjestelmästä vaan totaalisesta ihmissuhteiden vallankumouksesta, sillä selvitäksemme niistä ongelmista joita lajimme tänä päivänä kohtaa, se on ainoa mahdollisuus. On turha huijata itseään, sillä ennen sen saavuttamista konsensusta löytämättömissä suhteissa tyypilliset väkivalta ja riidat jatkuvat eikä mikään laki tai järjestelmä kykene suojelemaan meitä. Paras syy edustuksellisen demokratian ylittämiseen on yksinkertaisesti se, että konsensusdemokratiassa ei ole tekaistuja ratkaisuja, ei helppoja tapoja konfliktien tukahduttamiseen ilman niiden selvittämistä, ja niiden, jotka osallistuvat yhteisöön täytyy oppia elämään rinnakkain ilman pakkoa ja alistamista ja muita niitä inhottavia tapoja joihin olemme kyllästyneet nyky-yhteiskunnassamme.
Pari ensimmäistä siementä uuteen maailmaan voi löytyä ystävyys- tai rakkaussuhteistasi, kunhan ne ovat vapaita valtarakenteista ja yhteistyö sujuu vaivatta. Ota niiden malli käyttöösi ja laajenna se koskemaan koko yhteiskuntaa – se on ”demokratian jälkeinen” maailma, jota tällä hetkellä sielu janoaa.
Näyttää haastavalta päästä sinne tästä missä olemme nyt, mutta hienoa autonomiassa/konsensuksessa on se, että näistä ajatuksista ei tarvitse odottaa hallituksen päätöstä, vaan niitä voi heti toteuttaa käytännössä ympärillä olevien ihmisten kanssa ja saada välitöntä hyötyä. Kerran käytännössä kokeiltuna näiden elintapojen hyvät puolet tulevat selviksi, niitä ei tarvitse erikseen osoitella kokeiltuaan itse. Muodosta oma autonominen ryhmä, joka ei vastaa teoistaan kenellekään paitsi itselleen, perustakaa ympäristö, jossa etsitte vapautta ja täyttymystä itsellenne elleivät edustajanne sitä tee – sillä eiväthän he sitä voi ”teille” tehdä. Näistä siemenistä kasvaa oikea tulevaisuuden demokratia.
Seuraavan kerran kun vaadimme jotain ja ilmaisemme epäkohtia ja meille kieltäydytään niitä tunnustamasta, sanoen ”olkaa onnellisia kun asutte demokratiassa”, me vastaamme: ”Se ei riitä!” Ja tiedämme tarkkaan mitä haluamme, omasta kokemuksesta.
Alkuperäinen kirjoitus CrimethInc. Ex-Workers -kollektiivin sivustolta http://crimethinc.com/texts/harbinger/beyonddemocracy.php
Nykymaailmaa hallitsee “demokratia”. Kommunismi on kaatunut, kolmannen maailman köyhissä maissa järjestetään yhä enemmän vaaleja, kuten televisiosta näemme, ja maailman johtajat suunnittelevat tapaamisissaan paljon puhuttua ”globaalia yhteisöä”. Miksi sitten kaikki eivät vihdoinkin ole onnellisia? Ja miksi monissa demokraattisissa valtioissa vain alle puolet äänioikeutetuista käyttää äänioikeuttaan?
Voisiko se johtua siitä, että ”demokratia” – jokaisen vallankumouksen ja vastarinnan pitkäaikainen tunnussana – ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi demokraattista? Mikä voisi olla demokraattisempaa?
Jokaisesta voi tulla isona presidentti
Ei voi. Presidentillä on hierarkkinen valta-asema, samaan tapaan kuin miljonäärillä: yhtä presidenttiä kohti on miljoonia ihmisiä, joilla on vähemmän valtaa kuin hänellä. Miljonääreillä ja presidenteillä on muutakin yhteistä: Ei ole sattumaa, että heillä on tapana olla tekemisissä keskenään, sillä he tulevat samoista etuoikeutettujen ihmisten piireistä, joihin tavallisella kansalla ei ole asiaa. Myöskään talous ei ole demokraattista, sillä valtion varat jaetaan käsittämättömän epäoikeudenmukaisiin osiin – ja todellakin varoja pitäisi olla tullakseen presidentiksi, tai ainakin pääsy sellaisiin.
Vaikka pitäisikin paikkansa että jokaisesta voi tulla presidentti, se ei auttaisi miljoonia niitä, joista ei sitä tulisi, sillä heidän pitäisi kuitenkin elää vallan varjossa. Tämä on edustuksellisen demokratian luontainen rakenteellinen ongelma, joka ilmenee niin paikallisella kuin ylimmälläkin tasolla. Esimerkiksi ammattipoliitikoista koostuva kaupunginvaltuusto voi tavata, keskustella kunnan asioista ja tehdä säädöksiä kaiken päivää ilman että he konsultoivat kaupungin asukkaita, joiden täytyy käydä töissä. Kun joku säädöksistä haittaa tai raivostuttaa asukkaita, heidän täytyy nähdä paljon vaivaa ja käyttää vapaa-aikansa asiasta taistelemiseen, ja sitten kun kaupunginvaltuusto seuraavan kerran kokoontuu, osoittautuu kaikki tämä taistelu hyödyttömäksi. Asukkaat voivat vaihtaa valtuuston äänestämällä sinne toisia ehdolla olevia poliitikkoja ja poliitikoiksi haluavia, mutta heidänkin etunsa ja voimansa – poliitikkojen luokka kokonaisuutena – on ristiriidassa asukkaiden kanssa. Eivätkä asukkaat helposti lähde edes tähän puolueuskollisuuden tms. uskomuksien takia.
Vaikka presidenttiä ei olisikaan, nykyinen ”demokratia” olisi silti kaikkea muuta kuin demokraattinen. Korruption, etuoikeuksien ja hierarkian lisäksi ylläpidetään järjestelmää, jonka väitetään toimivan enemmistöperiaatteella ja jossa vähemmistön oikeuksia väitetään suojeltavan keskinäisellä valvontajärjestelmällä – tällä hallintometodilla on omia luontaisia heikkouksia.
Enemmistön tyrannia
Jos joskus sattuisit olemaan mukana suureksi kasvaneessa vähemmistöryhmässä, jonka enemmistö äänestäisi että sinun on luovuttava jostain elintärkeästä kuten vedestä tai ilmasta, mukautuisitko päätökseen? Uskooko kukaan todella siihen, että jollain tietyllä ryhmällä on enemmän auktoriteettia kuin muilla vain siksi että heitä on enemmän? Hyväksymme enemmistöperiaatteen, koska emme usko että se uhkaa meitä – ja ne, joita se uhkaa, on jo hiljennetty ennen kuin voimme kuulla heidän varauksellisuudestaan.
Kukaan ”keskiverto kansalainen” ei pidä enemmistöperiaatetta uhkana, sillä jokainen ajattelee omaavansa valtaa ja enemmistön oikeamielistä ”moraalista auktoriteettia”. Jos näin ei ole käytännössä (henkilön ollessa ”normaali” tai ”maltillinen”) niin ainakin teoriassa, koska hänen ideansa ovat ”oikeita” (hän siis ajattelee että jokainen vakuuttuu hänen väitteidensä todenperäisyydestä vilpittömästi kuunnellessaan). Enemmistöperiaatedemokratia on aina nojannut vakaumukseen, että kaikki asiat ovat selkeitä ja jokainen saadaan huomaamaan että toiminnalle on ainoastaan yksi oikea suunta – ilman tätä uskomusta se ei merkitse juuri muuta kuin diktatuurista otetta laumasta. Mutta aina ei ole näin: vaikka ”asiat” voitaisiinkin esittää selkeästi ja tasa-arvoisesti kaikille – mikä on ilmeisen mahdotonta – joistakin asioista ei yksinkertaisesti voi olla samaa mieltä, sillä totuuksia on enemmän kuin yksi. Tarvitsemme demokratian, joka ottaa nämä tilanteet huomioon, ja jossa olemme vapaita roskaväen enemmistöperiaatteesta, etuoikeutetun luokan valta-asemasta…
“Laillisuusperiaate”
…ja keskinäisen valvontajärjestelmän antama suoja oikeusinstituutiollemme ei ole riittävä sen vakiinnuttamiseksi. ”Oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen lain periaate” on tänä päivänä niiden fetissi, joiden etuja se suojelee (esim. pörssivälittäjät ja vuokranantajat). Periaate ei suojele ketään kaaokselta tai epäoikeudenmukaisuudelta, vaan yksinkertaisesti se luo uuden erikoistumisalueen, jossa yhteisöjen valta luovutetaan kalliiden lakimiesten ja tärkeilevien tuomareiden toimivallan alle. Vähemmistöjen oikeudet ovat viimeinen asia, jota keskinäinen valvontajärjestelmä suojelee, koska valta on varattu niille, joilla on etuoikeuksia ja sen jälkeen vuorossa on sivistymätön enemmistö. Näissä olosuhteissa vähemmistö voi käyttää oikeusistuimia vain silloin, kun se onnistuu luomaan riittävästi painetta asioidensa ajamiseksi ja oikeuksiensa säilyttämiseksi rahallisen vaikutusvallan, juonikkaan retoriikan tms. avulla.
Yhteiskuntaan ei voi luoda oikeutta pelkällä lainsäädännöllä ja lakien toimeenpanolla; lait vain institutionalisoivat sen mikä on jo kunkin yhteiskunnan sääntönä. On aina suositeltavampaa noudattaa tervettä järkeä ja myötätuntoa kuin tiukkoja ja vanhanaikaisia laintauluja, mutta siellä missä laki on yksityisen eliitin vastuualuetta, nämä väkisinkin joutuvat ristiriitaan. Mitä todella tarvitaan, on yhteiskunnallinen järjestelmä, joka vaalii näitä ominaisuuksia jäsenissään ja palkitsee heidät niiden käytöstä. Sellaisen järjestelmän luomiseksi on päästävä eroon edustuksellisesta ”demokratiasta” ja siirryttävä osallistavaan demokratiaan.
Äänioikeus ei ole yhtä kuin “vapaus”
Vapaus ei ole tila – se on lähempänä tunnetta. Se ei ole yhtä kuin lippuvala, syy palvella kuuliaisesti tai normi jonka alle alistua; se on kokemus, joka pitää elää päivittäin tai se katoaa. Se ei ole vapautta, kun liput liehuvat ja pommit putoilevat ”tehden maailmaa turvalliseksi demokratian nimissä”, olivat ne liput minkä värisiä tahansa (vaikka sitten mustia!) – vapautta ei voi vangita ja siirtää johonkin tiettyyn yhteiskuntajärjestelmään tai filosofiseen oppiin, eikä missään nimessä panna täytäntöön ja ”antaa” toisille. Voi enintään toivoa että nuo toiset vapautuisivat niiltä tekijöiltä, jotka estävät heitä löytämästä vapautta itse. Vapaus näyttäytyy hauraina hetkinä: pienten lasten haavemaailmassa, ystävysten yhteistyössä retkeillessä, työläisissä, jotka eivät suostu noudattamaan liiton määräyksiä ja järjestävät oman lakkonsa ilman johtajia. Jos olemme todellisia vapaustaistelijoita, meidän täytyy luvata itsellemme, että etsimme ja vaalimme näitä hetkiä ja koetamme laajentaa niitä ennemmin kuin ajautua palvelemaan jotain puoluetta tai ideologiaa.
Todellista vapautta ei löydy äänestyslipusta. Vapaus ei ole vain valitsemista vaihtoehtojen väliltä, vaan aktiivista osallistumista vaihtoehtojen muokkaamiseen alusta lähtien ja niiden ympäristöjen luomista ja uudelleenluomista, missä vaihtoehdot sijaitsevat. Ilman tätä meillä ei ole mitään; meille annetaan samat vaihtoehdot samoissa tilanteissa yhä uudelleen ja uudelleen ja me teemme aina samat, ennakolta määrätyt ratkaisut. Konsepti on kättemme ulottumattomissa ja niin on myös itse valintaprosessi. Kukaan ei voi kuitenkaan edustaa meitä oman elämämme olosuhteissa – se meidän täytyy tehdä itse.
“Katso, äänestyskoppi – demokratiaa!”
Jos vapaus, jonka puolesta niin monet sukupolvet ovat taistelleet ja kuolleet, ilmentyy parhaiten äänestyskopissa olevassa ihmisessä, joka raapustaa ennakkoon annetun numeron äänestyslippuun ennen työhön palaamistaan ympäristössä, joka ei ole sen enempää hänen vallassaan kuin se oli tuntia aiemminkaan, niin emansipaatiota kannattavien esi-isiemme ja suffragetti-isoäitiemme perintö ei ole jättänyt meille muuta kuin lavastetun korvikkeen siitä todellisesta vapaudesta, jota he halusivat.
Todellista vapautta kuvaa paremmin muusikko, joka improvisoi kollegojensa kanssa. Nautinnollisessa, silmin nähden vaivattomassa yhteistyössä he luovat ääni- ja tunneympäristön, jossa he ovat. Samalla he ovat osa maailmaa, jota he muuttavat ja joka vuorostaan muuttaa heitä. Tämä malli voidaan siirtää jokaiseen vuorovaikutukseen, jolloin saadaan aikaan laadullisesti jotain aivan muuta kuin nykyjärjestelmä: harmonia ihmisten välisissä suhteissa ja toiminnassa, todellinen demokratia. Päästäkseen siihen on luovuttava äänestämisestä arkkityyppisenä vapauden ja osallistumisen ilmaisuna.
Edustuksellinen demokratia on ristiriitainen ilmaus
Kukaan ei voi edustaa valtaasi eikä etujasi puolestasi – sinulla on valtaa ainoastaan toimimalla ja ainoastaan sinä itse voit tietää mitkä etusi ovat olemalla mukana. Poliitikkojen ura perustuu väitteeseen että he edustavat muita, ikään kuin vapautta ja poliittista valtaa voisi pitää valtakirjalla. Heistä on väistämättä tullut pappissääty, joka vastaa teoistaan ainoastaan itselleen – kuten poliittinen luokka on aina ollut ja tulee aina olemaan.
Äänestäminen on voimattomuutemme ilmaus: se on tunnustamista, että voimme lähestyä yhteiskuntamme varoja ja mahdollisuuksia ainoastaan pappissäädyn meditaation kautta. Antamalla heidän esivalmistella vaihtoehtomme luovutamme näille poliitikoille oikeutemme kontrolloida yhteisöjämme niin kuin jätämme teknologian tiedemiehille, terveysasiat lääkäreille, elinympäristön kaupunkisuunnittelijoille ja yksityisille kiinteistösuunnittelijoille. Päädymme elämään meille täysin vieraassa maailmassa vaikka meidän työvoimamme onkin sen rakentanut, sillä olemme käyttäytyneet kuin unissakävelijät, jotka johtajiemme ja spesialistiemme ylläpitämä monopoli on hypnotisoinut rajaamalla meiltä kaikki mahdollisuudet.
Todellisuudessa emme valitse ainoastaan presidenttiehdokkaiden, virvoitusjuomatuotemerkkien, kilpailevien aktivistiorganisaatioiden, televisio-ohjelmien, uutislehtien ja poliittisten ideologioiden välillä. Voimme tehdä itsenäisiä päätöksiämme myös yksilöinä ja yhteisöinä, tehdä omia herkullisia juomia, perustaa toimintaryhmiä, tehdä lehtiä ja viihdettä, voimme luoda omia yksilöllisiä lähestymistapoja elämään, jotka pitävät ainutlaatuiset perspektiivimme koskemattomina. Seuraavassa kerrotaan miten.
Mitä ovat demokratian demokraattiset vaihtoehdot?
Konsensus
Radikaali osallistava demokratia, joka tunnetaan myös nimellä konsensusdemokratia, on hyvin tunnettu ja sitä on harjoitettu ympäri maailmaa latinalaisen Amerikan alkuperäisväestön yhteisöistä postmoderneihin poliittisiin aktivistisoluihin (”suoran toiminnan ryhmät”) Euroopassa ja luomuviljelyosuuskuntiin Australiassa. Toisin kuin edustuksellinen demokratia konsensusdemokratia on suoraa demokratiaa: osallistujat ovat päätöksentekoprosessissa mukana päivittäin ja tiedon ja auktoriteetin hajauttamisen avulla heillä on oikea määräysvalta päivittäisestä elämästään. Päinvastoin kuin enemmistöperiaatedemokratia, konsensusdemokratia arvostaa tarpeita ja huolehtii jokaisesta yksilöstä tasa-arvoisesti: jos yksi yhteisön jäsen on tyytymätön päätökseen, jokaisella on velvollisuus löytää kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Konsensusdemokratia ei vaadi ketään hyväksymään sitä, että toiset saisivat päättää hänen elämästään, mutta se vaatii sen sijaan toisten ihmisten tarpeiden huomioon ottamista – mutta se, mitä tehokkuudessa menetetään, voitetaan kymmenkertaisesti sekä vapaudessa että hyvässä tahdossa. Konsensusdemokratia ei pyydä ihmisiä seuraamaan johtajaa tai asettumaan saman yhteisen asian taakse, sen tähtäin on ennemminkin sopeuttaa kaikki työskentelyyn vaikka se sallii yksilöille omat tavoitteet ja tavat asioiden tekemiseen.
Autonomia
Jotta suora demokratia olisi merkityksellistä, ihmisillä pitää olla valtaa lähiympäristöönsä ja elämänsä perusasioihin. Autonomian idea on se, että kukaan ei ole sinua itseäsi pätevämpi päättämään siitä, miten elät, kenelläkään ei pitäisi olla oikeutta äänestää siitä, mitä teet omalla ajallasi ja kyvyilläsi tai siitä, miten se ympäristö jossa asut on rakennettu. Tätä ei pidä sekoittaa niin sanotun ”itsenäisyyden” kanssa – itse asiassa kukaan ei ole itsenäinen koska elämämme ovat riippuvaisia toisistaan (”länsimainen ihminen täyttää kaappinsa elintarvikkeilla ja kutsuu itseään omavaraiseksi”) – olemme vain kollektiivisessa harhassa itsenäisyyden myytin kanssa. ”Omavaraisuuden” ihannointi nykyisessä armottoman kilpailun yhteiskunnassa aiheuttaa hyökkäyksen niitä kohtaan, jotka eivät hyödynnä toisia ”huolehtiakseen itsestään”, ja toimii esteenä yhteisöjen rakentamiselle. Toisin kuin länsimainen harhakuva, autonomia on vapaata itsenäisyyttä niiden välillä, joiden kanssa konsensus jaetaan ja niiden, joiden kanssa käyttäydytään vapaasti (siis ei odoteta lupaa tai ohjeita keneltäkään), ja koko elämä perustuu yhteistyössä vakiinnutettuun itsehallintoon. Autonomia on byrokratian antiteesi. Autonomian mahdollistamiseksi jokainen porras yhteisössä, teknologiasta historiaan, täytyy järjestää siten, että kaikilla yhteisön jäsenillä on niihin pääsy – ja jotta autonomia toimisi, kaikkien täytyy myös käyttää niitä.
Autonomisen ryhmän perustaminen ei vaadi välttämättä minkään selkeän ohjelman vakiinnuttamista niin kauan kuin ryhmän jäsenille tarjotaan hyötyä toistensa mukana olosta. CrimethInc.-kollektiivi, dadaliike, menneisyyden ja nykyisyyden vallankumoukselliset käsityöpiirit (Revolutionary knitting circle) ovat kaikki esimerkkejä tästä. Ryhmien sisällä voi esiintyä ristiriitoja, kuten yksilötasolla usein on, mutta silti ne säilyttävät tarkoituksensa. Alistuminen yhden totuuden alle ei ole enää mahdollista.
Autonomisten ryhmien etuna on itsepuolustus niitä vastaan, jotka eivät usko yksilöiden itsehallinto-oikeuteen, autonomisten alueiden laajennus ja konsensus, kun yhteisellä voimalla sekä tuhotaan pakkoyhteiskuntarakenteita (mukaan lukien edustukselliset ”demokratiat”) että korvataan ne perusteellisemmin demokraattisilla rakenteilla. Jos esimerkiksi halutaan auttaa ihmisiä pääsemään eroon kilpailemisesta / autoritäärisestä suhteesta autoriippuvaisuuteen yhteistyöllä / autonomisilla kuljetusvälineillä, niin melua ja ilmansaasteita aiheuttavien moottoriteiden sulkeminen ja tuhoaminen eivät yksin riitä, vaan lisäksi on tarjottava ilmaisia kollektiivisia polkupyöriä ja yhteisöllisiä pyöränkorjauspisteitä.
Suora toiminta
Autonomia tarkoittaa suoraa toimintaa, sitä ettei odoteta lupaa ”vakiinnutetuilta kanavilta” vain hukkuakseen paperien sekaan ja loputtomiin neuvotteluihin. Vakiinnutetaan omat kanavat. Jos halutaan ruokkia nälkäiset suut, ei anneta rahaa byrokraattiselle hyväntekeväisyysjärjestölle, vaan etsitään lähin paikka missä ruokaa menee roskiin, kerätään se ja ruokitaan nälkäiset. Jos halutaan asuntoja joihin on varaa, ei jätetä ilmoitusta kaupungille – se vie vuosia, ihmisiä nukkuu ulkona joka yö – vaan vallataan hylättyjä rakennuksia ja jaetaan niitä, organisoidaan ryhmiä puolustamaan niitä silloin kun poissaolevan vuokraisännän korstot saapuvat paikalle. Jos halutaan että yhtiöillä on vähemmän valtaa, ei pyydetä heidän omistuksessaan olevia poliitikkoja asettamaan rajoja herroilleen, vaan etsitään tapoja tehdä yhteistyötä muiden kanssa tähtäimenä vallan saaminen pois yhtiöiltä. Ei osteta heidän tuotteitaan, ei työskennellä heille, sabotoidaan heidän mainostaulujaan ja rakennuksiaan, estetään heidän kokouksiaan alkamasta ja tuotelähetyksiään saapumasta. He käyttävät itse samanlaista taktiikkaa saadakseen valtansa ylettymään meihin – se vain näyttää lailliselta, koska he ovat ostaneet lait ja yhteiskunnalliset sanktiot. Älä odota lupaa tai järjestelyä joltain ulkopuoliselta auktoriteetilta, älä rukoile jotain ylempää voimaa järjestämään elämääsi puolestasi. Toimi.
Ylätasottomat yhteenliittymät
Itsenäiset autonomiset ryhmät voivat toimia yhteenliittymissä ilman että mikään niistä toimii auktoriteettina. Tämänkaltainen rakenne kuulostaa utopistiselta, mutta se voi itse asiassa olla hyvin käytännöllistä ja tehokasta. Sekä kansainvälinen posti että rautatieliikenne toimivat tällä hetkellä juuri näin. Vaikka nämä kaksi esimerkkiä ovat valtioiden sisällä erittäin hierarkkisia, ne molemmat toimivat yhteistyössä kuljettaen postia tai matkustajia maasta toiseen ilman ylimääräisen auktoriteetin puuttumista asiaan missään vaiheessa prosessia. Samaan tapaan yksilöiden, jotka eivät ole asioista riittävän samaa mieltä voidakseen työskennellä yhden kollektiivin sisällä, tulisi silti nähdä kuinka tärkeää rinnakkaiselo toisten ryhmien kanssa on. Idean toimimiseksi pitkällä tähtäimellä seuraaviin sukupolviin täytyy tietysti juurruttaa sellaisia arvoja kuin yhteistyö, harkinta- ja sietokyky, mutta sitähän tässä juuri esitetään.
Miten ratkaista erimielisyyksiä ottamatta yhteyttä “auktoriteetteihin”
Jokaisen yksilön parhaan ja oikean tahdon mukaisessa yhteiskunnallisessa järjestyksessä yhteisön ulkopuolelle sulkemisen tulisi olla tarpeeksi suuri uhka estämään väkivalta ja tuhoisa käytös. Tämä on paljon humanitaarisempi lähestymistapa kuin autoritaariset keinot, kuten vankilat ja teloitukset, jotka korruptoivat tuomareita samassa määrin kuin katkeroittavat rikollisia. Ne, jotka eivät halua sopeutua mihinkään yhteisöön sekä torjuvat heille annetun avun ja anteliaisuuden, voivat joutua torjutuiksi ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, mutta se on silti parempi vaihtoehto kuin joutua eristyksiin psykiatriselle osastolle tai kuolemanselliin – vaihtoehtoja, jotka nykyään tuollaisesta käytöksestä seuraavat. Väkivaltaa tulisi käyttää ainoastaan silloin kun yhteisöä puolustetaan, ei omahyväisestä jälkijumalallisesta oikeutuksesta, niin kuin nykyisessä epäoikeudenmukaisessa järjestelmässämme. Tämä pätee myös autonomisten ja konsensusryhmien toimiin ”ulkomaailman” kanssa, joka ei vielä noudata yhteistyön ja sietokyvyn arvoja.
Vakavia erimielisyyksiä yhteisöjen sisällä voidaan monissa tapauksissa ratkaista ryhmien uudelleenorganisoinnilla tai jakamalla ne. Usein yksilöt, jotka eivät tule toimeen keskenään jossain tietyssä asetelmassa, saavat paljon enemmän aikaan toimimalla toisessa tai rinnakkaisten yhteisöjen jäseninä. Jos konsensusta ei synny ryhmän sisällä, ryhmän täytyy jakautua pienempiin osiin, jossa konsensus syntyy sisäisesti – tämä voi olla hankalaa ja turhauttavaa, mutta on ratkaisuna parempi kuin se, että ryhmää koskevat päätökset tehdään jatkuvasti niiden toimesta joilla on eniten valtaa ja häikäilemättömyyttä. Kaikilla itsenäisillä yhteisöillä tulee kuitenkin olemaan halu elää rauhassa rinnakkain ja jollakin tavalla heidän täytyy neuvotella saavuttaakseen tavoitteensa…
Eläminen ilman lupaa
…on tietysti kaikkein hankalin kohta. Mutta nyt ei puhutakaan ainoastaan uudesta yhteiskuntajärjestelmästä vaan totaalisesta ihmissuhteiden vallankumouksesta, sillä selvitäksemme niistä ongelmista joita lajimme tänä päivänä kohtaa, se on ainoa mahdollisuus. On turha huijata itseään, sillä ennen sen saavuttamista konsensusta löytämättömissä suhteissa tyypilliset väkivalta ja riidat jatkuvat eikä mikään laki tai järjestelmä kykene suojelemaan meitä. Paras syy edustuksellisen demokratian ylittämiseen on yksinkertaisesti se, että konsensusdemokratiassa ei ole tekaistuja ratkaisuja, ei helppoja tapoja konfliktien tukahduttamiseen ilman niiden selvittämistä, ja niiden, jotka osallistuvat yhteisöön täytyy oppia elämään rinnakkain ilman pakkoa ja alistamista ja muita niitä inhottavia tapoja joihin olemme kyllästyneet nyky-yhteiskunnassamme.
Pari ensimmäistä siementä uuteen maailmaan voi löytyä ystävyys- tai rakkaussuhteistasi, kunhan ne ovat vapaita valtarakenteista ja yhteistyö sujuu vaivatta. Ota niiden malli käyttöösi ja laajenna se koskemaan koko yhteiskuntaa – se on ”demokratian jälkeinen” maailma, jota tällä hetkellä sielu janoaa.
Näyttää haastavalta päästä sinne tästä missä olemme nyt, mutta hienoa autonomiassa/konsensuksessa on se, että näistä ajatuksista ei tarvitse odottaa hallituksen päätöstä, vaan niitä voi heti toteuttaa käytännössä ympärillä olevien ihmisten kanssa ja saada välitöntä hyötyä. Kerran käytännössä kokeiltuna näiden elintapojen hyvät puolet tulevat selviksi, niitä ei tarvitse erikseen osoitella kokeiltuaan itse. Muodosta oma autonominen ryhmä, joka ei vastaa teoistaan kenellekään paitsi itselleen, perustakaa ympäristö, jossa etsitte vapautta ja täyttymystä itsellenne elleivät edustajanne sitä tee – sillä eiväthän he sitä voi ”teille” tehdä. Näistä siemenistä kasvaa oikea tulevaisuuden demokratia.
Seuraavan kerran kun vaadimme jotain ja ilmaisemme epäkohtia ja meille kieltäydytään niitä tunnustamasta, sanoen ”olkaa onnellisia kun asutte demokratiassa”, me vastaamme: ”Se ei riitä!” Ja tiedämme tarkkaan mitä haluamme, omasta kokemuksesta.
