Vallankumousta odotellessa

Viimeinen osa sarjassa, joka kritisoi äänestämistä taktisena toimena antivaalinäkökulmasta.

Jos anarkistit eivät yleisesti äänestä, tai eivät ainakaan käytä turhaan aikaa ja energiaa edustuksellisuuden hedelmättömään harhakuvaan, mitä me sitten teemme? Istummeko vain laakereillamme odottelemassa vallankumousta, kuten niin monet äänestämiseen uskovat toverit (ja ”toverit”) saattavat toisinaan hymähdellen vihjata?

Emme.

Äänestämättömyys itsessään ei myöskään ole ratkaisu

Tässä taktista äänestämistä kritisoivan sarjan toiseksi viimeisessä osassa käsitellään lyhyesti sitä, kuinka äänestämättömyys yksinään ei ole sen merkittävämpää kuin äänestäminenkään.

Olen käsitellyt ”vaihtoehtojen” äänestämistä, äänestämistä rasismin vastaisena toimena ja äänestämättömyyttä välinpitämättömyytenä. Mutta mitäs äänestämättömyydestä harkittuna taktiikkana? Tarjoanko sitä todella ratkaisuna näihin ongelmiin?

No, en. En oikeastaan.

Alhainen äänestysinto ei ole varsinainen ongelma

Huolimatta hyllymetreistä tekstiä, joka kehottaa meitä äänestämään joko periaatteesta tai taktisesti, suuri osa ihmisistä ei niin tee. He eivät äänestä pienempää pahaa tai "radikaaleja" vaihtoehtoja.

He eivät itseasiassa tule äänestämään ollenkaan, koska (nillittävän liberaalin äänellä) "he eivät välitä". Ja äänestämällä he voisivat kuulemma "muuttaa kaiken".

Pitäisi olla samantien selvää, mikä tässä ajatuksessa mättää. On erittäin epätodennäköistä, että kaikki nämä ihmiset äänestäisivät samansuuntaisesti, saati samaa puoluetta. Joten he eivät ole yksittäisen pienpuolueen vaalivoitto sivussa odottamassa oikeaa hetkeä.

Puhumattakaan siitä, että edes 100% äänestysaktiivisuus ei muuttaisi valtion perimmäistä roolia pääoman managerina ja väkivaltamonopolia käyttävänä sosiaalisen kontrollin ylläpitäjänä. Eikä se takaisi sitä että ihmiset tekisivät muutakin kuin vain äänestäisivät, kuten lähtisivät mukaan kamppailuihin sosiaalisen muutoksen puolesta.