Vallankumousta odotellessa

Viimeinen osa sarjassa, joka kritisoi äänestämistä taktisena toimena antivaalinäkökulmasta.

Jos anarkistit eivät yleisesti äänestä, tai eivät ainakaan käytä turhaan aikaa ja energiaa edustuksellisuuden hedelmättömään harhakuvaan, mitä me sitten teemme? Istummeko vain laakereillamme odottelemassa vallankumousta, kuten niin monet äänestämiseen uskovat toverit (ja ”toverit”) saattavat toisinaan hymähdellen vihjata?

Emme.

Äänestämättömyys itsessään ei myöskään ole ratkaisu

Tässä taktista äänestämistä kritisoivan sarjan toiseksi viimeisessä osassa käsitellään lyhyesti sitä, kuinka äänestämättömyys yksinään ei ole sen merkittävämpää kuin äänestäminenkään.

Olen käsitellyt ”vaihtoehtojen” äänestämistä, äänestämistä rasismin vastaisena toimena ja äänestämättömyyttä välinpitämättömyytenä. Mutta mitäs äänestämättömyydestä harkittuna taktiikkana? Tarjoanko sitä todella ratkaisuna näihin ongelmiin?

No, en. En oikeastaan.

Alhainen äänestysinto ei ole varsinainen ongelma

Huolimatta hyllymetreistä tekstiä, joka kehottaa meitä äänestämään joko periaatteesta tai taktisesti, suuri osa ihmisistä ei niin tee. He eivät äänestä pienempää pahaa tai "radikaaleja" vaihtoehtoja.

He eivät itseasiassa tule äänestämään ollenkaan, koska (nillittävän liberaalin äänellä) "he eivät välitä". Ja äänestämällä he voisivat kuulemma "muuttaa kaiken".

Pitäisi olla samantien selvää, mikä tässä ajatuksessa mättää. On erittäin epätodennäköistä, että kaikki nämä ihmiset äänestäisivät samansuuntaisesti, saati samaa puoluetta. Joten he eivät ole yksittäisen pienpuolueen vaalivoitto sivussa odottamassa oikeaa hetkeä.

Puhumattakaan siitä, että edes 100% äänestysaktiivisuus ei muuttaisi valtion perimmäistä roolia pääoman managerina ja väkivaltamonopolia käyttävänä sosiaalisen kontrollin ylläpitäjänä. Eikä se takaisi sitä että ihmiset tekisivät muutakin kuin vain äänestäisivät, kuten lähtisivät mukaan kamppailuihin sosiaalisen muutoksen puolesta.

Äänestäminen ei ole rasismin vastaisen toiminnan korvike

Kahdessa ensimmäisessä osassa käsiteltiin vasemmistolaisten ja radikaalien vaihtoehtojen äänestämistä. Tämä kolmas osa tarkastelee äänestämistä rasismin vastaisena toimena.

Pienemmän pahan valitsemisen ja “radikaalin” vaihtoehdon äänestämisen lisäksi tarjotaan usein kolmattakin syytä äänestää: pidetään rasistit poissa eduskunnasta tai edes hallituksesta.

Jos emme äänestä jotakin vanhasta suuresta kolmikosta tai niiden “vaihtoehdoista”, autamme persuja tai muita rasisteja pääsemään lähemmäs vallankahvaa. Kuinka kusipäisiä ja osaamattomia idiootteja eduskunnassa ikinä istuukaan, meillä sanotaan että meidän täytyy estää todellisen paskasakin pääsy sinne. Tätä uhkaa edustavat nykyään erityisesti persut, mutta myös Muutos 2011 ja IPU:n kaltaiset hörhöt.

”Radikaalin” parlamentarismin sudenkuopat

Tämän sarjan ensimmäisessä osassa käsittelin ajatusta vasemmiston äänestämisestä välttämättömänä pahana, jolla vältetään totaalinen porvarihallitus. Tässä toisessa osassa keskitytään ns. ”radikaalien” vaihtoehtojen äänestämiseen.

Usko vasemmistoon (erityisesti demareihin) minkäänlaisena todellisena vaihtoehtona on ollut laskussa jo jonkin aikaa. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti muutu kokonaisvaltaiseksi parlamentarismin ja äänestämisen torjumiseksi ulkoparlamentaarisen toiminnan hyväksi. Äänestäminen on edelleen yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusoletus, mutta nyt ihmiset haluavat kasvavissa määrin positiivisempia vaihtoehtoja pienemmän pahan sijasta. Usein tällä tarkoitetaan käytännössä jonkun pienemmän, ei eduskunnassa istuvan puolueen äänestämistä. Monet pitävät myös edelleen vihreitä tai vasemmistoa tällaisena vaihtoehtona.

Meidän tulee muuttaa kaikki

Julkaistu alunperin A-ryhmän lehdessä Sytyke #4

Jos voisit muuttaa mitä tahansa, mitä muuttaisit? Lopettaisitko työnteon loppuelämäksesi? Lopettaisitko eläinten sorron ruokateollisuudessa? Muuttaisitko ihmissuhteesi? Muuttaisitko päätöksentekosysteemin lumedemokratiasta suoraksi demokratiaksi? 

Meille kaikille on selvää, ettei nykyinen meno voi jatkua. Muutoksia on tapahduttava, ja niitä tapahtuukin. Mikään ei ole kuitenkaan epärealistisempaa kuin säilyttää vanhat toimintamallit ja odottaa silti uusia tuloksia.

Meidät on ajettu taloudellisesti ja henkisesti ahtaalle. Näemme vääryyttä kaikkialla, ja taisteluiden määrä tuntuu joskus loputtomalta. Henkilökohtaiset taloudelliset ja emotionaaliset taistelumme heijastelevat maailmanlaajuista mullistusta ja tulevaa katastrofia. Voisimme käyttää kaikki voimamme ja kaiken aikamme tukahduttaaksemme näitä kaikkialla kyteviä tulipaloja yksitellen, mutta niiden kaikkien lähtökohta on sama. Osittainen ratkaisu ei ratkaise mitään: meidän täytyy ajatella kaikki uusiksi uudella logiikalla.

Muuttaaksemme jotain meidän tulee aloittaa kaikkialta.

Sata vuotta parlamentarismia Suomessa - jo riittää!

Antti Rautiainen
Julkaistu alunperin Antti Rautiaisen livejournalissa vuonna 2008.

Parlamentarismin olennainen ongelma ei ole kierot poliitikot, ei manipuloitavissa oleva äänestäjäkunta eikä muutosprosessin etananvauhti. Keskeisin ongelma ei myöskään ole pintajulkisuus, siltarumpupolitiikka, lehmänkaupat eikä puoluekuri. Parlamentarismia ei paranna poliitikkojen moraalin kohennus eikä äänestäjäkunnan valistaminen. Parlamentarismin keskeisin ongelma on se, että se on yksinkertaisesti väärin.

Mitä demokratian jälkeen?

tekstin käyttöön luovuttanut erikoisagentti Rolf Nadir
Alkuperäinen kirjoitus CrimethInc. Ex-Workers -kollektiivin sivustolta http://crimethinc.com/texts/harbinger/beyonddemocracy.php



Nykymaailmaa hallitsee “demokratia”. Kommunismi on kaatunut, kolmannen maailman köyhissä maissa järjestetään yhä enemmän vaaleja, kuten televisiosta näemme, ja maailman johtajat suunnittelevat tapaamisissaan paljon puhuttua ”globaalia yhteisöä”. Miksi sitten kaikki eivät vihdoinkin ole onnellisia? Ja miksi monissa demokraattisissa valtioissa vain alle puolet äänioikeutetuista käyttää äänioikeuttaan?

Voisiko se johtua siitä, että ”demokratia” – jokaisen vallankumouksen ja vastarinnan pitkäaikainen tunnussana – ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi demokraattista? Mikä voisi olla demokraattisempaa?

Jokaisesta voi tulla isona presidentti
Ei voi. Presidentillä on hierarkkinen valta-asema, samaan tapaan kuin miljonäärillä: yhtä presidenttiä kohti on miljoonia ihmisiä, joilla on vähemmän valtaa kuin hänellä. Miljonääreillä ja presidenteillä on muutakin yhteistä: Ei ole sattumaa, että heillä on tapana olla tekemisissä keskenään, sillä he tulevat samoista etuoikeutettujen ihmisten piireistä, joihin tavallisella kansalla ei ole asiaa. Myöskään talous ei ole demokraattista, sillä valtion varat jaetaan käsittämättömän epäoikeudenmukaisiin osiin – ja todellakin varoja pitäisi olla tullakseen presidentiksi, tai ainakin pääsy sellaisiin.