Tässä taktista äänestämistä
kritisoivan sarjan toiseksi viimeisessä osassa käsitellään lyhyesti sitä,
kuinka äänestämättömyys yksinään ei ole sen merkittävämpää kuin
äänestäminenkään.
Olen
käsitellyt ”vaihtoehtojen” äänestämistä, äänestämistä rasismin vastaisena
toimena ja äänestämättömyyttä välinpitämättömyytenä. Mutta mitäs
äänestämättömyydestä harkittuna taktiikkana? Tarjoanko sitä todella ratkaisuna
näihin ongelmiin?
En itse aio äänestää. Mutta anarkistit eivät niinkään puhu äänestämättömyyden puolesta kuin
äänestämistä vastaan. Huomaatteko eron? Emme myöskään puhu rivitanssin
puolesta eikä tämä tarkoita että aktiivinen rivitanssin välttäminen olisi
ratkaisu mihinkään.
Jos haluat
äänestää, niin antaa mennä!
En vastusta
äänestämistä sinänsä. Sen sijaan vastustan:
- Sosiaalista stigmaa, jonka
jotkut langettavat äänestämättömien ylle.
- Niitä naurettavia harhakuvia,
joita ihmisillä on äänestämisestä ja eduskusellisesta demokratiasta
yleisemmin, jotka toimivat usein esteenä oman itsensä ja luokan
kollektiivisen voiman tiedostamiselle.
- Ne valtavat määrät aikaa ja
jaksamista, jotka käytetään saadakseen ihmiset äänestämään tätä tai tuota
ehdokasta. Nämäkin resurssit voisi kohdistaa sen sijaan työpaikoilla ja
yhteisöissä järjestäytymiseen. Ihmisillä on kuitenkin rajallisesti aikaa
ja energiaa, joten on masentavaa nähdä heidän kuluttavan sitä
jonninjoutavuuksiin.
- Niin suuri osa vasemmistosta on
nähnyt vaalien ja edustuksellisuuden ruljanssin toistuvan monta kertaa ja
jatkuvan käytännössä samanlaisena. Tästä huolimatta niin moni uskoo, että
tällä kertaa asiat menee erilailla! Kelpaisiko puolueen vaalilehti?
Mutta eikö
ole myös niitä, joiden mielestä äänestämättömyys itsessään voi olla käypä
taktiikka?
Taitaa olla.
En usko että kovin moni ajattelee näin, mutta olen kyllä törmännyt näihin
argumentteihin. Jos me aktiivisesti kaikki yhdessä jätämme äänestämättä tai
äänestämme Aku Ankkaa tai haemme vaalilippumme pois, pakotamme poliitikot
kohtaamaan sen todellisuuden että kyse ei ole vain välinpitämättömyydestä. Kun
meitä on tarpeeksi monta, he eivät voi jättää meitä huomiotta.
Jep, entä
mitäs sitten?
Pari
ajatusta:
- On monia hyviä syitä olla
valitsematta yhtäkään ehdokasta, joista lähes kukaan ei ole
vallankumouksellinen ja suurin osa päin vastoin vastavallankumouksellisia.
- Jos äänestämättömyys tai Aku
Ankan saamat äänet ikinä saavuttavat jonkin sortin kriittisen massan,
johon poliitikoiden on reagoitava he valitsevat sen tulkinnan joka
parhaiten sopii heidän agendaansa.
- Tuon oletetun kriittisen massan
saavuttaminen vaatii samanlaista ajan ja energian käyttämistä, kuin kampanjointi
vaaleissa.
- Aina tulee löytymään joku, joka
mielummin äänestää. Sori vaan.
- Ja jos joskus kukaan ei
äänestäisikään, lopettaisiko valtio sitten itsensä? “Joo okei sori, ymmärrämme kun meitä ei kaivata”.
Ei tietenkään!
Eli mitä sitten? Jos
äänestäminen on turhaa ja äänestämättömyys on yhtälailla turhaa, mitä jää
jäljelle?
No, olen vihjaillut
ratkaisun suuntaan vähemmän hienovaraisesti jo aiemmissa osissa. Viimeisessä
osassa käsittelen aihetta erikseen. [Spoiler varoitus: tähän liittyy
järjestäytymistä ja suoraa toimintaa.]
Sal
Limones. Tämä teksti on käännösmuunnos libcom.org –sivulla julkaistusta Phil
Dickensin kirjoituksesta ”Active abstention ins’t the answer either”.
