”Radikaalin” parlamentarismin sudenkuopat

Tämän sarjan ensimmäisessä osassa käsittelin ajatusta vasemmiston äänestämisestä välttämättömänä pahana, jolla vältetään totaalinen porvarihallitus. Tässä toisessa osassa keskitytään ns. ”radikaalien” vaihtoehtojen äänestämiseen.

Usko vasemmistoon (erityisesti demareihin) minkäänlaisena todellisena vaihtoehtona on ollut laskussa jo jonkin aikaa. Tämä ei kuitenkaan automaattisesti muutu kokonaisvaltaiseksi parlamentarismin ja äänestämisen torjumiseksi ulkoparlamentaarisen toiminnan hyväksi. Äänestäminen on edelleen yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusoletus, mutta nyt ihmiset haluavat kasvavissa määrin positiivisempia vaihtoehtoja pienemmän pahan sijasta. Usein tällä tarkoitetaan käytännössä jonkun pienemmän, ei eduskunnassa istuvan puolueen äänestämistä. Monet pitävät myös edelleen vihreitä tai vasemmistoa tällaisena vaihtoehtona.

Ensimmäinen ongelma tässä ajattelussa on, että suurin osa äänestäjistä jatkaa edelleen kolmen (tai neljän) suurimman puolueen äänestämistä pettymyksistään huolimatta. Joten minne suuntaan tahansa loikkaat, on epätodennäköistä että tarpeeksi moni muu tekisi samoin. Heimoajattelulla on merkittävä voima, mitkä ikinä ovatkaan motivaatiot sen taustalla.

Mitä muuta puoluetta ylipäänsä kannattaisi äänestää?

Jätetään persujen (joita voi pitää jo suurena puolueena), Muutos 2011:n ja IPU:n kaltaiset puolueet samantien pois laskuista, sillä en tässä osiossa keskity konservatiivisiin “maahanmuuttokriitikoiden” jne. puolueiisin vaan ns. “radikaaleihin” vaihtoehtoihin. Radikaalista ajattelusta ei voi rasisteja ja arvokonservatiiveja syyttää.

Sen sijaan esim. Piraattipuolueen kannatus vaikuttaisi olevan (toistaiseksi) erittäin pienessä kasvussa. Samaan aikaan monet uskovat yhtä Kokoomuksen puisto-osastoon Vihreisiin ja samoin muka radikaaliin Vasemmistoliittoon. Joka tapauksessa oletettuja vaihtoehtoja on enemmän kuin yksi.

Mutta voit unohtaa nämä “vaihtoehdot” saman tien. Oletetaan että yksi näistä puolueista voisi hieman ravistella parlamentaarista järjestelmää tai että joku niistä voisi korvata yhden perinteisesti suurimmista puolueista uutena suurena. Suureksi suuren paikalle. Mitä seuraavaksi?

SYRIZA:n nousua vallankahvaan Kreikassa pyritään jo nyt esittämään todisteena siitä, että edellä mainitun kaltainen lopputulos on sellainen mihin meidän kannattaa pyrkiä. Toiset anarkistit ja antiautoritäärit ovat jo kirjoittaneet SYRIZA:n voiton rajoista. Kertoo jo paljon, että heti alkuun SYRIZA muodosti hallituksen yhdessä IPU:n kreikkalaisen version kanssa. Ja kuinka nopeasti SYRIZA onkaan aloittanut vaalilupaustensa rikkomisen?

Aivan sama kuka tehtävään valitaan, olemme loukussa tilanteessa jossa jokainen puolue hakee samaa työtä. Tämä työ (valtion johtaminen) voidaan hoitaa hieman eri tavoilla erilaisia lähestymistapoja painottaen. Mutta loppujen lopuksi, kuka ikinä tehtävää päätykään hoitamaan, toimivat he samojen raamien puitteissa. Työ on sama huolimatta sitä hoitavien tarkoitusperistä.

Ja mitä tuohon työhön kuuluukaan?

Kapitalismin managerointi. On helppoa todeta, että poliitikot ovat korruptoituneita hyvä veli – verkostoineen, ajatellessaan erityisesti rahoittajiensa ja lobbaajien etuja. Tämä pitää paikkansa, mutta se on vain osa tarinaa.

Me elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa. Työläisten täytyy myydä aikansa ja terveytensä selvitäkseen hengissä, pomot menestyvät puristamalla kaiken rahan kaikkialta mistä vain voivat ja valtio tarvitsee rahaa jatkaakseen olemassaoloaan. Tuo raha ei kasva puissa vaan on peräisin pääasiassa verotuksesta, josta saatavat tulot vähenevät väistämättä talouskriisien iskiessä.

Joten jatkuva kasvu on valtiollekin välttämättömyys, kun BKT:lla maksetaan valtion väkivaltamonopolia puolustavat poliisi ja armeija sekä valtion pyörittämiseen vaadittava byrokratiakoneisto.

“Järjestyksen” säilyttäminen. Et voi hallita alueella, jos et kontrolloi sitä ja kaikki häiriöt ovat uhka kontrollille. Lukuisat esimerkit ympäri maailman sosialistisista hallituksista murskaamassa lakkoja, vihreistä hallituksista lähettämässä poliisin ympäristön puolesta mieltään osoittavien kimppuun jne. saattavat kuulostaa poikkeuksellisilta näiden puolueiden julistama ideologia huomioon ottaen. Mutta nämä toimet ovat täysin ennustettavia ja perusteltuja sellaisen näkökulmasta, jonka ensisijainen tehtävä on turvata valtion olemassaolo.

Talouden “tasapainottaminen”. Valtiolla voi olla velkaa niin kauan kuin verotulot virtaavat sisään. Kestävän velan suuruus vaihtelee sitä mukaa, kuka on milloinkin vallassa. Mutta rahan määrä on silti rajallinen ja sidottu talouden tilaan laajemmin. Sitäpaitsi nyt valtionjohdossa olet myös työnanatajan roolissa ja työnantajan näkökulmasta työntekijät ovat kustannus. Tällä on hyvin vähän mitään tekemistä pahantahtoisuuden kanssa, vaan kyseessä ovat tietyt kapitalistiset materiaaliset intressit.

Lopputulos? Yhdellä sanalla: leikkauksia. Vasemmalla olevat puolueet tukevat säästöohjelmia, jakelevat potkuja työntekijöille ja leikkaavat palveluista kuten mikä tahansa muukin hallitus.

Mikä tahansa valtion johtoon valittu puolue tulee olemaan kapitalistinen, ylläpitämään vallitsevia omistussuhteita ja tekemään leikkauksia. Media ja poliitikot tulevat aina oikeuttamaan toimensa, milloin milläkin retoriikalla.

”Radikaalit” puolueet eivät voi kiskoa valtiota enemmän vasemmalle, mutta yhteiskunnalliset liikkeet voivat pakottaa sen kompromisseihin. Parlamentarismi on massiivista ajan, energian ja yrittämisen haaskausta joka on pois kaikesta muusta toiminnasta. Mikä pahinta, se luo illuusion siitä ettei muu toiminta ole edes tarpeellista.

Loppujen lopuksi usko “radikaaleihin” puolueisiin on yhtä kuin uskoa tähän:

Don’t get fooled again.

"Toveri Salvador Limones

Käännösmuunnos libcom.org -sivulla julkaistusta Phil Dickensin kirjoituksesta The pitfalls of radical electoralism”